Vilppulan suvun edustajan pyytäessä kokoamaan muistokirjoituksen Pentti K. Vilppulasta, koen sen luottamustehtäväksi, vaikka ymmärrän tehtävän vaikeuden, jopa mahdottomuuden. Miten kertoa muutamilla lauseilla niin monitahoisesta elämästä? Miten muotoilla lauseet miehestä, joka puhui, puhui ja puhui, jopa tunteja yhteen menoon tärkeäksi kokemastaan asiasta, mutta toisaalta tiivisti ihmisenä olon muutamiin tarkasti muotoon sidottuihin sanoihin, kuten ”Laulu suurelta uitolta”? Miten saada näkyville päivien päällä kulkeva hopealanka?

Ajatellessani Pentin elämää ja tätä muistokirjoitusta kuulin televisiosta uusintana Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan puheen Thaimaan tsunamissa Tapaninpäivänä 2005 kuolleiden ruotsalaisten muistojuhlassa. Lapsena isänsä menettänyt ikääntyvä monarkki kertoi isän kaipuusta ja merkityksestä nuoren pojan ladun aukaisijana. Kuninkaan persoonallinen puhe oli kuin avain eräisiin Pentti Vilppulan nuoruuden arvoituksiin. Itsekin menetin isäni niin varhain, etten häntä muista.

Lahjakkaan sisarussarjan nuorin, Pentti Kalevi, oli nelivuotias opettajaisän äkillisesti kuollessa. Ei pojalle kuitenkaan Kalevalan sanoin ”jäänyt jäiset kengät”. Opettaja-äiti huolehti työnsä ohella nelilapsisesta perheestään Unnunkosken kansakoululla Karjalan Räisälässä. Eihän jäänyt huoltajitta Ruotsiin kuningaskaan, ja kuitenkin puhui vakuuttavasti isän merkityksestä.

Pentti Vilppulan äiti lähetti nuorimmaisensa käymään kansakoulua veljensä luokse, syntymäpitäjäänsä Paavolaan Siikajokivarressa. Ratkaisu oli varmaan hyvin harkittu. Kolmen vanhemman lapsen kouluttaminen kysyi äidin voimia ja varoja. Ylivilkas Pentti Kalevi sopeutuisi koulun vaatimaan kurinalaisuuteen paremmin vieraammassa ympäristössä. Tämä varhainen kokemus, isättömänä, kotoa poissa, saattoi olla Pentin tulevan kehityksen ja luonteen kannalta hyvin ratkaiseva. Sen valot ja varjot heijastuivat koko elämään.

Muisteluissaan Pentti palasi usein lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin Pohjois-Pohjanmaalla. Varhaiskypsä poika koki kotiseudusta poikkeavassa ympäristössä niin ensi rakkauden heräämisen kuin kateuden ja vihan kohteeksi joutumisen. Paljastavia ovat hänen muistonsa tähtiöiden tuntemuksista silloisia tieoloja ajatellen harvinaisen suoralla, ”päättymättömällä” Paavola-Vihanti –maantiellä. Kaikkeuden ja rajattomuuden kokemus hallitsi pohjavireenä itsetietoisen ja kaikesta kiinnostuneen Pentin koko myöhempää elämää. Mielikuvissaan hän yhdisti niihin vanhatestamentillisia jumalakokemuksia. Niistä tuli ”unennäkijän” nuoruuden runojen kivijalka ja pehmeä nöyryys miehuuden itsetietoisuuteen. ”Sellainen kanssaihmisten vaikeuksiin paneutuminen ei sovi ylpeän ja piittaamattoman ihmisen kuvaan”, sanoi valtioneuvos Virolainen vapaaehtoisesta iskiassäryn hierojastaan.

Sisarussarjan nuorimman isättömyyden kokemuksen ohessa Pentti Kalevin nuoruuden ratkaisuihin vaikuttivat ajan tavat ja kokemukset, ratkaisevina sota ja evakkotaipaleet. Koulutodistusten arvo oli erilainen. Niitä oli lähinnä varakkaiden lapsilla, niiden puuttuessa mentiin vaativiinkin tehtäviin suositusten ja oman aktiivisuuden avulla. Pentti kävi äidin toivomuksesta vuoden Raudaskylän kansankorkeakoulun lukioluokkaa, Viipurin musiikkiopistoa ja sodan jälkeen nykyistä Teatterikorkeakoulua vastaavan Näyttämöopiston kurssin Helsingissä. Ne antoivat välttämätöntä perusoppia, vaikka hän kaikesta kiinnostuneena ja elämäntehtäväänsä kiihkeästi etsien luki enemmän muuta kuin koulutehtäviä. Lukio ja musiikkiopisto jäivät kesken, osaksi myös keuhkokuumeen jälkisairaudesta johtuen. Sota, vaikka sairaana ja rintaman takana, ja evakkotaipaleen kokemukset katkaisivat nuoruuden, mutta eivät unelmia ”saturannoista oudomman maan”.

Saadakseen lihapiirakan päivän ateriaksi Pentti myi lehdille pikarunoja päivän aiheista. Samaan aikaan hän kokosi runokokoelman Ensimmäiset, joka sai arvioijiltakin hyvän palautteen, mutta jäi julkaisematta lähinnä siksi että tekijän kiinnostus oli ehtinyt jo toisaalle. Kerrotaan Pentillä olleen myös proosateoksen käsikirjoitus valmiina, mutta hän tuhosi sen vanhakantaisen kirjallisuuslehtorin arvostelun suututtamana. Samoina vuosina hän teki myös sävellyksensä, joista muutama on säilynyt toivemusiikin listoilla.

Näyttämöopiston innoittamana Pentti oli perustamassa Helsinkiin ”vapaata” Uutta Teatteria. Mukana oli silloisia tunnettuja näyttelijöitä, muun muassa Emmi Jurkka ja Aila Arajuuri. Helsingin lisäksi teatteri kiersi kautta maan. Teatteri oli tuolloin vaihtoehtona Pentin elämäntehtäväksi, ei niinkään näyttelijänä, vaan ideoijana. Niissä merkeissä hän haki avoinna ollutta New Yorkin Suomalaisen Työväenteatterin johtajan virkaa. Hän sai muun muassa Kansallisteatterin johtajalta Eino Kalimalta erittäin hyvät suositukset, tuolloinhan elettiin hyvien suositusten kulta-aikaa. Tehtävään valittiin kuitenkin pidemmän kokemuksen ansiosta toinen.

Teatteriharrastus toimi kuitenkin portaana Pentin varsinaiseen elämäntehtävään. Hän oli äitinsä kotiseudulla Paavolassa vetämässä harrastajanäyttelijöitä varojen kokoamiseksi köyhän ja lahjakkaan nuorukaisen jatko-opintoja varten. Silloinhan koulutus ei vielä ollut lain turvaamaa. Varojen hankinta onnistui hyvin, ihmiset innostuivat hyvään asiaan Pentin lahjakkaasti innostamina. Kun toiminnalle huomattiin jatkuvuuden tarvetta, perustettiin ensimmäinen opintorahastoyhdistys. Siitä otettiin mallia monilla paikkakunnilla, ja syntyi tarve auttavan ja valtakunnallisesti varoja hankkivan tukiyhteisön perustamiseen.

”Paavolan aatteen” alkuunpanijana, rohkeana ja sanallisesti lahjakkaana ”kerjäläisenä” Pentti oli itseoikeutettu vetäjä ja kehittäjä Opintorahastoyhdistysten Tuki ry:lle. Hän toimi sen yliasiamiehenä kuolemaansa asti. Tehokkaan varojen hankinnan ohessa Pentti ja hänen tukiyhdistyksen hallintoon ylipuhumansa valtakunnan päättäjät yli puoluerajojen saivat mielipiteet myönteisiksi lakimuutoksille, jotka tekivät vapaaehtoisen varojen keräämisen tarpeettomaksi. Työstä jäi kuolematon muisto ja suuri joukko sen avulla elämäntehtävänsä löytäneitä. Varoja ei jäänyt, sillä Pentin motto oli jakaa kaikki: ”Antakaa, niin teille annetaan”.

Vapaaehtoista varojen keräystä lahjakkaiden opintoavuksi on ollut monissa maissa. Suomessa se oli parhaina vuosinaan suhteellisesti tehokkainta, pitkälti Pentin kehittämän järjestelmän ansiosta. Idea oli paikallinen tuntemus ja valtakunnallisesti ohjattu toiminta. ”Se oli Pentin näköinen systeemi”, määritteli opetusneuvos Antti Henttonen. Tarvittiin suhdetoimintaa ja päättäjien pään käännytystä, sillä varattomien ”herroiksi kouluttaminen” ei ollut vielä yleisesti hyväksi koettu ajatus. Pentti oli lähes päivittäinen kerjäläinen eduskunnassa, ja sai lempinimen ”201. kansanedustaja pitkällä valtakirjalla”. Kirjeitä lähti kunnille, kouluille ja yhteisöille. Yksi tuottavista ja tunnetuimmista ideoista oli kouluissa jaettavat Hymypojat ja –tytöt.

Vaikka lahjakas kerjäläinen ei aina ollut kovin mieluisa vieras, oli aktiivisen yhteydenpidon tuloksena laaja joukko tuttavia ja ystäviä kaikista kansalaispiireistä aina ylimpään saakka, ensimmäisenä akateemikko Wäinö Aaltonen. Monesta heistä tuli perheystäviä. Oma värikäs erityisryhmänsä olivat opintorahastojen avulla elämään kiinni päässeet.

Kesällä 1952 vihittiin avioliittoon filosofian maisteri, kemisti Helvi Järvinen ja tuoreen Tuki ry:n yliasiamies, ”kansalainen ja harmaa eminenssi” Pentti K. Vilppula. ”Siitä tuli upea liitto, vaikka olimme niin erilaisia ja aika vaikeitakin ihmisiä”, kirjoitti Helvi Pentin kuoleman jälkeen. Omaa kotia rakennettiin yhteisvoimin ja säästäen, ”luusoppaa syöden”. Ensimmäinen ja ainoa lapsi Ahti syntyi 1959. ”Uskomaton juttu 43-vuotiaalle ensisynnyttäjälle. Onni kukoisti, taloon lisättiin L-siipi”, muisteli äiti.

Opintorahastoyhdistykset kattoyhteisöineen olivat Pentin ehdoton elämäntyö. Itse hän sanoi, että hänelle yhtä tärkeitä olivat koti ja perhe. Sen hän todisti myös elämällään. Kuin taannehtivana korvauksena oman isän varhaisesta menetyksestä Ahti oli isän silmäterä, kaikki kaikessa. Jokailtainen jatkosatu Kalle Kulkevaisen seikkailuista, myöhemmin metsäretket ja maailmanmatkat antoivat Ahdille hyviä elämän eväitä.

Kotipiiri oli ykkönen, mutta Pentti jaksoi lähes kuolemaansa asti olla aktiivinen myös kodin ulkopuolella. Hän kirjoitti puolueille poliittisia ideoita työn ja pääoman yhteistyöstä, kehitteli valtakunnallista huomiota saavuttaneen metsäopin ”pitkien puiden puolesta”, ideoi karjanjalostusta, ja paljon muuta.

Luopumisen tuntoihin pakotti nopeasti kehittyvä keuhkosyöpä. Sairaan hengityksen helpottamiseksi viimeinen joulu vietettiin Madeiralla. ”Jouluiltana keskustelu siirtyi kuolemaan. Se on portti josta jokainen joutuu astumaan tuntemattomaan. Sen outous pelottaa. Mutta meillä oli lumottu hetki ja huomasimme, ettei olekaan mitään pelättävää. Olimme vahvoja ja ehjiä”, muisteli Helvi viimeisen jouluillan keskustelua. Siinä oli sama suuren vapautumisen tunto kuin Pentin nuoruuden runossa Laulu suurelta uitolta:

On aika jo väistyä rantojen,

selän aueta, vapaita olla.

Elämänsä viimeisenä iltana, viimeisillä voimillaan Pentti sanoi vaimolleen: ”Meillä on ollut hyvä elämä”.

Veikko Heilala

Pentin vaimon, Helvin viimeinen matka ortodoksiselle hautausmaalle